YLLÄS - PALLAS - 10 HUIPPUA VALLATTU

torstai 24. marraskuuta 2011

HUIPUTUSTA - KYMMENEN TUNTURIHUIPUN VALLOITUS

YLLÄS

AAKENUS

ÄKÄSJÄRVI - TAUSTALLA YLLÄS

PALLAS - LAUKUKERO

PALLAS - TAIVASKERO

Pallashotelli. Taiteilija Veli Koljonen, Muonio

SÄRKITUNTURI

OLOSTUNTURI

LEVITUNTURI

PALLASTUNTURIT

ÄKÄSLOMPOLO

PYHÄKERO

PALKASKERO

PALLASJÄRVI - PALLASKERO

Yllästunturit - Kesänkitunturi

Ylläs - Varkaankuru

Aakenus

Pallas-Laukukero

Laukukero-Taivaskero

Särkitunturi

Pallas - 'Varkaankuru'

Toisen vaeltajan kaikki raajat menneet

aiemmin poikki.

TUNTURIVAELLUSTA YLLÄS - PALLASTUNTUREILLA

Olimme odotelleet säiden paranemista aina elokuulle asti. Kuukauden puolivälin aikoihin näytti siltä, että vihdoin tulee kesä. Kiirehdin kahdentenatoista päivänä myöhäiseen junaan paikkalipun tilanneena. Aamulla olin perillä Oulussa nukkumatta lähes lainkaan.

Ikäiseni luokkatoveri W oli vastassa hopeanvärisellä mersulla, jonka omistajaksi hän oli tullut edellisenä kesänä. Vaihdossa oli kelvannut vanhempi mitsu, jolla seikkailimme aikaisemmin pohjoisen jäämeren rannoilla. Sitä aikaisempana kesänä matkustelimme minun tila-autolla myös samoilla seuduilla.

Silloin 2013 oli kulunut tasan viisikymmentä vuotta siitä, kun teimme uskomattoman haasteellisen kalastusmatkan Vesisaareen Komag-joelle hänen katottomalla lantikalla, joka kulutti melkein enemmän öljyä kuin bensaa. Onneksi tuohon aikaan molemmat aineet olivat vielä niin halpoja, että varattomatkin pystyivät käymään kauempanakin kalassa. http://salmonnostalgia.blogspot.fi/

Suuntasimme matkamme taas pohjoiseen. Pakolliset pysähtymiset tapahtuivat Kukkolankoskella ja Matkakoskella. Velvoitin kumppanini lippoamaan meille siikoja, mutta vaikka lippoaminen näytti sujuvan, kalaa ei tullut.

Jatkoimme Tornionjoen seuraavalle koskelle, jossa oli vain yksi lippoaja, jonka ikä lähenteli jo yhdeksääkymmentä. Hänen lippoonsa tuli siikaa melkein joka vedolla, parhailla kaksikin. Ostimme neljä siikaa eväiksi ja jatkoimme matkaa.

Tulimme Ylitorniolle. Olin matkalla kertonut täältä kotoisin olleen hammaslääkärini kuolleen pari vuotta aikaisemmin ja haudatun tänne. Kävimme hautuumaalla, koska W oli myös kiinnostunut näkemään sukulaistensa hautoja minä hammaslääkärini. Etsimme myös mahdollista vanhojen esineiden museota Ylitorniolla, missä W oli kuullut olevan myös vanha rautapyöräinen Deering-traktori, jollaisen hänen isoisänsä oli hankkinut jo 1920 – 30-lukujen taitteessa Kanadasta, ja jota W kertoi ajaneensa jo heti sotien jälkeen pikku poikana.

Seuraava pysähdyspaikka oli tienvarsikahvila napapiirillä Juoksengissa. Ostin fileepuukon siikojen perkaamista varten. W puhutteli tapaamaansa tuttua pitkään, niin pitkään, että heikkohermoisempi olisi saattanut esittää jo että jatketaanko matkaa. Kun asiat oli lopulta käsitelty, jatkoimmekin aurinkoista matkaamme.

Tulimme Pelloon ja muistelimme sota-ajoista lähtien kaikkea, mitä tuli mieleen. Nivanpää, W:n kotinurkkaus Pellossa jäi saksalais-itävaltalaisilta joukoilta Lapin sodassa polttamatta ja siten myös tuo edellä mainittu Deering-traktorikin. Koska talvisin ei tietä Nivanpäähän aurattu piti autoille olla myös talvinen säilytyspaikka päätien varressa kylän keskustassa. Tuon säilytyspaikan poltossa paloi sitten talon Hoppa eli Ford-merkkinen henkilöauto.

Talon kuorma-autot sitä vastoin säästyivät palosta, sillä armeija oli ottanut ne käyttöönsä jo jatkosodan alussa ja palautti ne vasta keväällä 1945. Välirauhan aikana niillä oli ajettu rahtia Liinahamarista Rovaniemelle ja Lapin jälleenrakennuksen aikana niillä kuljetettiin sahatavaraa kylän keskustassa olleelta Lanton sahalta pääasiassa Tornionjokivarren rakennuskohteisiin. Sahan käyttövoimana palveli tuo edellä mainittu Deering-traktori.

Jatkoimme Pellosta Kolariin, missä tankkasimme mersun ja illaksi saavuimme Äkäslompoloon ja majoituimme W:n pyöröhirsiseen vapaa-ajan asuntoon, mistä tulikin sitten koko vaellusretkemme tukikohta.

Olin etukäteen ilmaissut W:lle haluni patikoida majapaikasta Ylläksen huipulle ja takaisin. Muusta emme olleet vielä edes keskustelleet, mutta Norjan retkestä olimme luopumassa, vaikka Lofooteista oli puhuttu paljon kesän aikana.

W muisteli tehneensä saman patikkaretken sökörinkinsä kanssa syksyllä 1993, jolloin mukana oli myös juuri Perusta Oulun yliopistoon opiskelemaan tullut Jose Solis. Hän suoritti sitten opinnot yliopistosta maisteritutkinnosta tohtoritutkintoon asti, jotka hyväksyttiin myös Perun Kansallisessa Teknillisessä Yliopistossa Limassa, missä hän toimii tällä hetkellä professorina. Hän vierailikin perheensä kanssa tämän vuoden alussa kahden kuukauden ajan Oulussa.

ENSIMMÄINEN VAELLUSPÄIVÄ

Perjantaiaamuna valmistauduttiin sitten lähtemään kävellen tunturiin. Koko matkaan kuluu aikaa parikin tuntia, vaikka matkaa ei ole kuin muutama kilometri. Käytimme olemassa olevia teitä hyväksi emmekä sortuneet Ylläksen kivikkoisille rinteille. Pariin otteeseen vedimme ilmaa sykkeen noustua kohtuuttoman korkeaksi. Muuten emme aikailleet. Sää oli sopiva, ei juurikaan tuullut, vaikka tunturissa aina tuulee jonkun verran. Pilvipouta ja lämmintä noin 12 astetta. Ei liian lämmin, mutta ei kylmäkään. Tunturin laelle pääsee Ylläsjärven puolelta hyttihissillä ja laella on kahvila vieraita varten.

Muistelimme W:n kanssa 1961 pääsiäisenä tekemäämme vierailua täällä Ylläksen laella. Rinteessä oli kapulahissi, mutta me kiipesimme hiihtäen ylös ja laskimme suoraan mutkittelematta Varkaankurusta alas. Vauhtia oli hidastamassa uusia tuiskulumipälviä, jotka nykäisivät aina, kun voiteet eivät niille sopineet. Pälvien väleillä oli kovaa hankea, jossa aina vauhti kiihtyi. Siitäkin laskusta selvittiin, onnella tietysti, koska taitoahan ei ollut paljon kertynyt. Vuoden 1961 pääsiäisen hiihtoretkestä tein aikaisemmin tällaisen kuvauksen: http://salmonandwinuponyou.blogspot.fi/

Samana keväänä olin tuonut Saksan hiihtoliiton seurueen Ylläkselle. Seurue oli matkustanut Ruotsin läpi junalla ja heidän piti jatkaa matkaa linja-autolla Torniosta eteenpäin, mutta Ruotsissa vallinneiden lumimyrskyjen takia, seurue ei ehtinyt linja-autoon. Tornion asemalle tilattiin kaksi taksia viemään liiton väki perille.

Tuurasin Rovaniemelle Ounasvaaran kisoihin lähtenyttä Belairin omistajaa. Koko matkan tuiskusi lunta niin, että kaukovaloja ei voinut käyttää. Autossa oli kesärenkaat, talvirenkaita ei vielä silloin ollut puhumattakaan nastarenkaista, joita alettiin valmistaa kyllä 60-luvulla. Kolmensadan kilometrin matkaan kului kuusi tuntia. Puupenkillä levättiin toisen taksikuskin kanssa tunnin verran ja sitten lähdettiin ajamaan takasin Tornioon. Maanantaina jatkuivat ylioppilaskirjoitukset.

TOINEN VAELLUSPÄIVÄ

Lauantain kohteeksi W esitti Aakenustunturin valloitusta, jonka hän oli tehnyt muutaman kerran aikaisemminkin. Lauantaina kymmenen aikaan lähdimme mersulla noin 30 kilometrin päässä olevalle Totovaaran pysäköintipaikalle, jätimme mersun ja lähdimme kohti minulle tuntematonta mutta W:lle tuttua tunturia.

Osa Totovaaran rakennuksista, joiden luo jätimme automme taitavat olla noita Aakenustunturin suurten savottojen kaudelta. Päinvastoin kuin edellisenä päivänä nyt ei patikoitu moottoriajoneuvojen käyttämiä teitä, vaan patikoituja kivien ja kantojen täyttämiä polkuja. Jokaista askelta oli syytä katsoa, ettei nyrjäytä nilkkaansa.

Näin päästiin muutama kilometri kiinnostavaan kohtaan. 1944 talvella oli lumimyrskyssä törmännyt saksalainen Junkers-kone Aakenuksen rinteeseen. Koneessa oli ollut kolme ihmistä ja koira, joista vain koira selvisi hengissä siihen saakka kun pelastajat löysivät koneen. Junkers oli alkumatkalla, me ylitimme pitkän tunturin Levitunturin puolelta ja laskeuduimme alas Ylläs-tunturin puolelta.

Kulkiessamme alas saimme ihailla Molosjänkkää – kittiläläisten aarreaittaa ajalta, jolloin talven ruoka elikoille kerättiin suokengät jalassa siipiviikatteilla kosteilta jänkiltä. Muutama ränsistynyt lato oli isolla jänkällä vielä jäljellä, mutta jänkälle kulkemiseen rakennetut pitkospuut olivat jo pahoin lahonneet.

Jonkun matkaa seurasimme polkua pitkospuitten varassa kun ylitimme aapaa. Sitten taas kiipesimme kivistä polkua pitkin tunturin laelle ja sieltä edelleen takaisin autolle ja Ylläkselle. Aamupäivällä oli pilvipouta, iltapäivällä pilvet alkoivat väistyä ja aurinko lämmittää.

KOLMAS VAELLUSPÄIVÄ

Sunnuntaina suuntasimme Pallakselle, missä olikin ympärillä pelkkiä tuntureita mistä valita. Valmista suunnitelmaa ei ollut, mutta ylöspäin lähdettiin kiipeämään. Hissin kohdalta hotellin vieressä näytti menevän kohtuullisen paljon kuljettu polku.

Tunturithan ovat pelkkää kiveä 100 miljoonan vuoden takaa. Niitten rinteille on ajan kuluessa kerääntynyt sen verran kasvua ylläpitävää massaa, että monenlaiset kasvit yrittävät menestyä. Puita ja pensaita esiintyy noin 400–500 merin korkeudelle merenpinnan yläpuolelle. Korkeammalla kasvaa vain sammalta tai siellä on pelkkää rakkaa eli kiveä.

Ensimmäisen valloittamamme pallastunturin nimi on Laukukero, jonka korkeudeksi ilmoitetaan 785 m. Tunturin laelta näemme kaikki pallastunturit sekä Särki- ja Olostunturin. Laukukeron rinteessä on myös Pallastunturien laskettelurinne, joka oli tullut W:lle hyvin tutuksi useiden talvien laskettelusta rinteessä 1970-luvulla oululaisen opiskelijaporukan mukana.

W muisteli hankkineensa jopa nimityksen ”Pallaksen mustaksi salamaksi” syöksylaskuillaan mustissa hiihtohousuissaan ja anorakissaan rinteessä. Laskeudumme Laukukerolta laskettelurinnettä muutaman kymmentä metriä polulle, jota pitkin lähdemme kohti Taivaskeroa. Tapaamme matkalla ihmisiä ja ihmettelemme, kuinka nämä ovat selviytyneet Taivaskeron kierroksesta.

Keron huipulla on Helsingin olympialaisista kertova muistomerkki. Kuvautamme itsemme siinä, missä kesällä 1952 sytytettiin Olympian tuli keskiyön auringolla. W muisteli, että hankkeen puuhamiehenä olisi tuolloin toiminut entinen suurhiihtäjä Pekka Niemi.

Olympiatulen sytyttäjä, hiihtäjä Pekka Niemi edusti Ounasvaaran hiihtoseuraa. Pekan ensimmäinen suurvoitto tuli Bodenin viidelläkympillä 1935 ajalla 3.33.33, samalla ajalla kuin Veikko Hakulinen voitti 50 km Oslon olympialaisissa 1952. Pekka sai pikamatkalta pronssia Garmischin olympialaduilla 1936. Maailmanmestariksi Pekka hiihti 1937 taas viidelläkympillä. Seuraavana vuonna 1938 hän voitti Holmenkollenin viisikymppiä.

Taivaskerolle oli päätetty kokoontua 6.7.1952 sytyttämään olympiatulta keskellä yötä. Sää ei ollut suosiollinen, aurinko pysytteli pilvien takana. Yksi Lapin keisareista Jarl Sundqvist oli varannut suuren polttopeilin, turhaan. Tuli sytytettiin aika varmasti tulitikkua raapaisemalla. Väitetään paikalle saapuneen viisisataa katsojaa, jotka saattelivat Pekkaa maammelaululla Suomen ja Olympian lippujen hulmutessa. Tulen sytyttämisen aikoihin Pekka Niemi toimi Aakenustunturin suurien savottojen ukkoherrana.

Torniossa Keskiyön ja Kreikan tulet 8.7. yhtyivät Pohjan stadionilla. Tauno Kontio toi tulen Pallakselta ja Wille Pörhölä Ruotsin kautta Kreikan tuodun. Juhlan jälkeen Tauno Kontio lähti viemään tulta kohti Helsinkiä. Alkujaan Tornion Pyryä edustanut Kontio oli suomalaisia huippuja keskimatkoilla ja Röyttän Jyskyä edustanut Wille Pörhölä sai olympiakultaa 1920 kuulassa ja olympiahopeaa 1932 moukarissa.

W kertoi olleensa yhdessä isänsä ja parin naapurin kanssa seuraamassa tapahtumia Pohjan stadionilla tuolloin 1952. Jatkamme matkaa rakkaa pitkin rankoissa olosuhteissa. Kaaduin lievästi kerran, ainoa kerta koko viikon aikana, jatkoin pari pientä haavaa saaneena, ne tulivat kameran suojaamisen takia.

Laskeudumme hotellille ja menemme ravintolaan syömään lohikeittoa.

NELJÄS VAELLUSPÄIVÄ

Maanantaina W esitti seuraavaksi kohteeksi Särkitunturia. Näköalaa tunturin huipulta pidetään yhtenä maamme kansallismaisemana. Se ei ole kuin noin 500 m korkea. Matka sinne on helppoa patikointia ja Muonion kunta on tehnyt sinne soratien.

Maisemasta kertovat pallastunturit pohjoisessa, Yllästunturit etelässä ja Olostunturi vieressä lännessä. Laskeutuminen helteisessä säässä pisti meidät käymään virkistäytymässä polun viereisessä lammessa, jonka lämpötila osoittautui korkeammaksi kuin arvelimme.

Särkitunturilta jatkoimme viereiselle Olostunturille pitkin erittäin jyrkkää huoltotietä. Laella oli tuulimyllyjä sekä hiihtohissi ja sieltä talvella lasketaan slalomia alas Yliniemen omistamalle hotellille. Oloksen valloituksen jälkeen ajoimme Levitunturille muutaman kymmenen kilometrin päähän. Kiipesimme pysäköintipaikalta nurmettunutta jyrkkää rinnettä useamman kerran pysähtyen sykettä lepuuttamaan. Kiipeämämme rinne on sama, jossa aina alkutalvesta lasketaan kilpaa. Se oli mielestämme jyrkempi kuin televisiosta nähtynä.

Liukumisvaaran takia menimme kabiini- eli kondoolihissillä alas. Hissin konemies lienee seurannut meidän kiipeämistä ylös, sillä vaikka hän ensin ohjasi meidät ostamaan hissiliput ravintolan vastaanotosta, hän kutsui meidät takaisin ja pääsimme 4 euron hintaisten lippujen sijaan ilmaiseksi alas.

Sen jälkeen yritimme mennä Hulluun poroon syömään, mutta se ei ollut auki, joten meidän oli mentävä kylpylähotelliin lohikeittoa varten. Pyöröhirsinen ravintola oli W:lle tuttu paikka ja hän kertoi vierailleensa siellä joitakin kertoja työmiesten kanssa rakentaessaan pyöröhirsisiä vapa-ajan asuntoja Äkäslompoloon 1980 – ja 1990- lukujen taitteessa.

VIIDES VAELLUSPÄIVÄ

Tiistaina päästelimme taas Pallakselle. Siinä matkalla muistelimme vuotta 1964. Olin ollut kesän Lontoossa ja W Muoniossa. Molemmat olimme työharjoittelussa ja kieliopinnoissa. W opetteli Muoniossa myös Englannin kieltä hiukan eri tavalla, maanmittaustopparoikassa oli näet arkkitehtiopiskelija Lontoosta, Alan Richardsson. Koska sukunimi ei tahtonut oikein luonnistaa suomalaisten suussa, Alan sai suomalaisen nimen Tapsa Tippavaara. yhteisistä Lontoon AEC:n linjuritehtaan ajoista olen kertonut tähän http://salmonvintagecars.blogspot.fi/

Soittelin W:n kotiin elokuun puolivälin tienoilla, kun olin tullut Lontoosta kotiin Tornioon. W oli Muoniossa ja sain hänet jopa lankapuhelimeen. W kutsui minut töihin Muonioon, muoniota maailmankartalle, kuten hän sanoi. Näin sitten tapahtuikin.

Lainasin kotoa Volkkarin ja lähdin Muonioon töihin. Pääsin nipin napin perille, kun auton moottoria piti alkaa korjaamaan. Tyyppivika, venttiilien nostajat olivat vääntyneet. Huoltoasemalla otin moottorin irti, tilasin uudet osat Rovaniemeltä ja seuraavana päivänä auto oli taas kunnossa. Topparoikan vetäjä Kalle K pyysi minua varaamaan yhteisen asunnon Helsingistä, kun lähdin Muoniosta. Kallesta tuli myöhemmin kaavapäällikkö. Ja seuraavana kesänä olimme W:n kanssa Lontoossa työ- ja kieliharjoittelijoina ja Tapsan vieraina.

Tulimme Pallakselle, missä meillä oli kiivettävänä vielä kolmen pallastunturin urakka ja aioimme selviytyä siitä samana päivänä, joka oli taas pilvetön hellepäivä. Suuntasimme ensin Pyhäkerolle 775 metrin korkeudelle.

Alkumatka mentiin samaa polkua, jota voi kulkea Enontekiön Hettaan. W tunsi polun tutuksi. Elokuussa 1996, se houkutteli hänet yhdessä tulevan puolisonsa kanssa lähtemään iltasella vierailemaan sitä pitkin Pallashotellilta Nammalan kurussa. Sieltä löytyikin sitten avoinna oleva kotakioski, mikä rohkaisi vaeltajia päättämään jatkaa vaellusta yön selkään aina Hettaan asti.

Reitin puolivälissä oli vaeltajille tarkoitettu yöpymispaikka, missä olikin majoittuneena joukko vaeltajia. Kuultuaan, että tarkoituksenamme oli jatkaa vaeltamista yön yli Hettaan. He esittivät, että pankaa nyt edes nimenne vieraskirjaan, että he tietävät ketä lähteä etsimään.

Yön hämärässä polku ylitti Ounastunturinkin ja kello kuudelta aamulla oltiin Ounasjärven itärannalla. Sieltä löytyikin sitten lippu, mitä heiluttamalla saatiin kutsuttua vene noutamaan meidät Ounasjärven yli Hettaan. Eikä onni tähän päättynyt. Siellä tapasimme naisen, joka oli lähdössä autollaan Pallakselle ja otti mielellään meidät matkaseuraksi autoonsa. Ja sitten olimme jo hyvissä ajoin kummipojan häissä Pellon Konttajärvellä.

Kohtuullisen helposti selvitimme Pyhäkeron kivikot ja pääsimme huipulle. Meitä oli varoitettu oikaisemasta Pyhäkerolta suoraan Palkaskerolle vaikean maaston takia. Näin jouduimme viisaasti palaamaan samaa tietä lähelle hotellia, josta käännyimme Palkaskeron tunturin 705 metrin korkeudella olevaa lakea kohden. Palkaskerolle menevä polku nousee pohjoisen puolelta ja on hyvin kivikkoisessa ja vaativassa maastossa. Laki on laaja ja periaatteessa tasainen, mutta vain periaatteessa.

Laella otettiin kuvat, ihailtiin metsien ympäröimää Raattaman kylää ja jatkettiin matkaa. Nyt reitti oli merkitty suoraan, pylväillä niin kuin muuallakin, kohti seuraavaa tunturia eli Pallaskeroa. Vasemmalla oli Pallasjärvi, joka täältä tunturilta näytti pieneltä, mutta sitä se ei ollut. Kauniin sinisenä se loisti kilpaa taivaan sinen kanssa. Siitä saimme erinomaisia maisemakuvia.

Pallaskero on matalin pallastuntureista, vain 646 metriä. Rinne on helppokulkuinen, mutta laella on laaja vaikeampikulkuinen rakka. Täältä saatiin otettua viimeiset kuvat tuntureiden huipuista ja tietysti itsestämme siellä. Sen jälkeen melkein juoksujalkaa ja kilvan läpi pensikoiden ja purojen kohti hotellia lohikeittojen ääreen.

KUUDES VAELLUSPÄIVÄ

Keskiviikkona oli vielä mahdollista valloittaa tunturi tai pari. Torstaiksi oli suunniteltu paluumatka ihmisten ilmoille. W esitteli valloittajille Kesänkitunturia 517 m.

Se oli Ylläksen pohjoispuolella ja kuului melko vaikeasti noustaviin ja laskeuduttaviin. Majapaikasta tunturin juurelle oli matkaa viitisen kilometriä, siinä ei ollut ongelmia, sen verran viikon aiempina päivinä oli jo tottumusta jalan kulkemisesta. Nousurinteen nimi kuvaa hyvin mistä oli kysymys.

Olimme Pirunkurun alussa. Kovin paljon ei tarvinnut nousta kun tiesimme mitä oli tulossa. Varsinainen kurupolku alkoi näyttää jo liian vaikealta ja vaaralliselta, joten ajattelimme siirtyä polun viereiseen maastoon ja niin teimmekin, vaikka myöhemmin kaduimme sitä moneen kertaan, kun näimme pari porukkaa, jotka nousivat kurua pitkin ohitsemme emmekä voineet enää siirtyä takaisin polulle.

Jatkoimme valitsemallamme suunnalla kohti tunturin yläosia niitä tosin näkemättä. Puurajan jälkeen jouduimme jyrkälle kivikolle, jota kuljimme varovasti ja hitaasti ja pitämällä kunnollisia taukoja. Levänneinä jatkoimme taas sopivalle uudelle levähdyspaikalle. Ilman kommelluksia selvisimme ylhäällä kulkevalle polulle, jota pitkin nousimme edelleen ylemmäksi välitasanteelle, jossa hiukan huokaisimme.

Jäljellä oli vielä muutama sata metriä pelkkää rakkaa kohti jo näkyvää lakikivirakennelmaa, joka on kasattu jokaisen tunturin huipulle. Kuvien ottamisen jälkeen W lähti kulkemaan päinvastaiselle rinteelle kuin mistä tultiin. Oletin hänen vain ottavan siitä kuvia Äkäslompolosta ja Kesänkijärvestä. Toisin kuitenkin kävi. Kuvien ottamisen jälkeen W jatkoi matkaa ja kutsui minutkin sinne, tästä mennään alas. Siinä oli edessä jyrkkää rakkarinnettä useampi sata metriä. Onneksi kivet olivat kuivia, muuten kulku ei olisi onnistunut, nytkin vain hitaasti kiirehtien.

Tämäkin vaihe saatiin onnistuneesti tehtyä ja päästiin metsän rajaan. Metsää pitkin riennettiin vauhdikkaasti ainakin kilometri ja tultiin Kesänkijärven rannassa kulkevalle polulle, jota pitkin järven länsipäähän. W etsiskeli venettään ja minä riisuin vaatteet ja rupesin uimaan.

PAKKOLIIKUNTAA JA "PAKKOLIIKUNTAA"

Kyllä elämä on muuttunut. Me vanhat paapat lähdemme tuosta noin vain kiipeilemään tuntureille, vaeltamaan tai hiihtelemään, jopa maratoneille. On kylpylöitä, hiihtokeskuksia, tapahtumia.

Ei tullut ennen vanhaan kuuloonkaan, että vanhat ihmiset sellaisista edes haaveilivat. Muistammepa vaikka omia vanhempiamme. Liikunta ei ollut yleistä ikäihmisillä. Ei oltu totuttu. Ihmisten aika meni töiden tekemiseen ja lasten kasvattamiseen. Perheet olivat silloin suurempia. Perheissä oli lapsia ja vanhuksia huollettavina. Ei ollut aikaa käydä edes kävelylenkillä.

Lapsia ei tosin silloin yleensä viety harrastuksiin niin kuin nyt. Lapsilla oli omatoimista harrastustoimintaa, hiihtoa, yleisurheilua, uintia, musiikkia. Ennen vanhaan pysyivät ihmiset paremmassa kunnossa luonnostaan, ei ollut autoja niin paljon. Jouduttiin kävelemään ja pyöräilemään pakosti. Nyt matkustetaan lyhyitäkin matkoja autolla. Nyt on keksittävä liikunta uudestaan, nyt on keksittävä pakkoliikunta uudelleen, terveyden vuoksi. On kiinnostavia kohteita, jotka virittävät matkalle. Haasteita. Jokainen löytää omansa.

Liikunta on osa terveyden ylläpitoa. Liikunta on sairauksien ja rappeutumisen ehkäisyä.